Velkualle vai Velkuaan?

Silloin ennen kun maantie ei vielä ulottunut Teersaloon saakka, Velkualle matkustettiin kesällä Turusta höyrylaivalla. Tien tultua matkan ainoa merellinen vaihe oli siirtyminen Valde Pietilän postimoottorilla eli ”Klipperillä” Teersalosta Palvan kaupan rantaan tai omalla veneellä Teersaloa vastapäätä olevaan lahdenpoukamaan.

 Vanhaan hyvään laiva-aikaan lähdimme Porista koulujen päätyttyä kesää viettämään Velkualle - tai Velkuaan, kuten Velkuan Lauri sanoo. Isämme sanoi aina mentävän Palvaan. Linja-automatka Porista Turkuun kesti tuolloin, 1940-luvun loppupuolella vähintään 5 tuntia - se tuntui loputtoman pitkältä. Turusta ei aina päästy samana päivänä jatkamaan Velkualle vaan oli yövyttävä hotellissa.

Seuraavana päivänä sitten astuttiin Aurajoen rannassa Martin sillan tuntumassa höyrylaiva Pohjolaan suunnilleen siinä kohdassa, missä nykyisin majailee risteilyalus Ukko-Pekka. Ystävällisesti myhäilevä perämies Vaha myi laivalla pienessä toimistossaan matkaliput. Laivaan lastattiin matkustajien matkatavaroita, postisäkkejä ja monenlaista saaristoon vietävää tavaraa.

Ämmiä ja ämpäreitä kuin Naantalin palossa

Laiva alkoi kolmituntisen matkansa aluksi lipua kohti Aurajoen suuta. Crichton-Vulcanin telakan niittivasarat nakuttivat kuin konekiväärit ja hitsausliekkien kipinäpilvet leiskuivat. Sotakorvausalukset siinä taisivat valmistua suuren ja mahtavan naapurin käyttöön. Historiallinen Turun linna sai mielen juhlalliseksi. Jonain myöhempänä kesänä sinne mentiin Velkualta joukolla. Muistan isoisäni Hemming Pihlmanin istahtaneen huojuvalle tuolille Eerik neljännentoista vankihuoneessa, jolloin museovirkailija hätisti hänet närkästyneenä pois. ”Kokeiltti vaa, ett kestäks se”, totesi Pappa.

Ohitettiin Kukkarokivi, jonka jättiläinen oli siihen erehdyksessä paiskannut tähdättyään Raision kirkkoa. Veljeni ja minä suhtauduimme hieman epäillen tähän tarinaan, joka meille syötettiin. Hl. Pohjolan ensimmäinen huomattavampi pysähdyspaikka oli Naantali. Siellä oli isoisän mukaan aikoinaan vain kaksi katua, joista toista kulkivat ”siat sattel” ja toista ”porvarit poural” (samaa sanontaa Urho Kekkonen sovelsi Kajaaniin muistelmateoksessaan ”Vuosisatani”). Laiturilla oli väkeä mustanaan laivaa töllistelemässä. Joku muistutti, että siinä oli väkeä ja tavaraa vähän samaan tapaan kuin ämmiä ja ämpäreitä aikoinaan Naantalin paloa sammuttamassa. Lisää matkustajia tuli mukaan. Kultarannan kivilinnaakin muistettiin ihmetellä ja arvailla, olisivatko maan tuikea isä Juho-Kusti ja ylpeä rouvansa Alli jo paikalla. Naantalin kirkon torni näkyi vielä pitkään höyryttäessä Latoaukkoa länteen päin.

Ruorimies hiprakassa

Laivassa riitti pikkupojille ihmettelemistä. Konehuoneen jyrkkien portaiden yläpäästä saattoi kurkistella meluisaan ja kuumaan infernoon. Eräs matkan kohokohdista oli istuskelu laivan arvokkaan tuntuisessa salongissa helmeilevää Auran Panimon greippiä juomassa ja muiden matkustajien juttuja kuuntelemassa. Päästiin komentosillallekin, missä virkapukuinen kapteeni Salonen imeskeli piippuaan ja ruorimies käänteli suurta ruoriratasta. Ruorimies sattui olemaan silminnähden hiprakassa, mutta kapteeni vain myhäili hyväntahtoisesti. Äitimme pelkäsi pahinta, ja äkkiä kapteeni tarttuikin ruorin tappiin sekä väänsi sitä voimakkaasti - olisiko ollut styyrpuurin vai paapuurin suuntaan. Laiva kääntyi ja kallistui selvästi. ”Kivelle olisi ajettu, jos en olisi kääntänyt”, sanoi kapteeni. Ruorimies väitti vastaan, mutta katsojille jäi se vaikutelma, että kapteeni oli oikeassa - kuten kapteeni laivalla yleensäkin on. Ruorimies sai jatkaa tyyräämistään niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tähän aikaan oltiin vielä suurpiirteisiä ehkä siksi, että sota oli vielä hyvässä muistissa. Silloinhan miehet ja kaupunkien siviilitkin olivat olleet todella hengenvaarassa: väkeviä nauttinut ruorimies oli pikkujuttu siihen verrattuna.

Kultakello mereen?

Isäni istui huolettomasti laivan kaiteella. Hänen keskustelukumppaninsa - joku velkualainen mies - kiinnitti huomionsa isän liivintaskusta riippuvan kellon vitjoihin. Kysymyksessä oli vakuutusyhtiö Salaman lahjoittama kultakello. Mies varoitteli, että kello saattaa luiskahtaa mereen. Itse pelkäsin enemmän isän horjahtavan sinne, mutta en puhunut mitään, sillä siihen aikaan lapset eivät puuttuneet aikuisten keskusteluihin. Isä vakuutti, että vaikka vitjat pettäisivätkin, tasku oli riittävän syvä, joten huolta ei ollut. Sitten miehet pohtivat teoreettisesti voisiko sukeltaja löytää mereen pudonneen kellon ja kannattaisiko etsintä taloudellisesti. Keskustelu päättyi siihen, että isäni siirtyi kaiteelta takaisin laivan tukevalle kannelle.

Lempsolmu

Lähestyttiin vähitellen Palvaa. Siellä vietettäisiin kesää Hemming-pappan isännöimässä ja Aleksandra-mamman emännöimässä Riihimäen talossa elokuun loppupuolelle saakka, ja palattaisiin Poriin vasta viikkoa ennen syyskuun alkua, jolloin koulu alkaisi. Siihen tuntui kuitenkin olevan ikuisuus. Vielä ei kesän pilvetöntä taivasta varjostanut edes kasvienkeruuvelvollisuus, joka tuli huolen aiheeksi vasta myöhempinä oppikouluvuosina. Lempisaaren laituriin laskettaessa oltiin jo lähellä Velkuaa. Palvan rannassa laivaa odottelevat kuulivat laivan ”puhaltavan Lempisaareen” - jokaista laivalaituria lähestyttäessä nimittäin laivan höyrypilli ulvahti korvia vihlovasti. Kansimies eli trossipoika kutsui Lempisaarta jostakin minulle käsittämättömästä syystä Lempsolmuksi. Vasta myöhemmin kuultuani, että sen ruotsinkielinen nimi on Lemsjöholm, ymmärsin vähän paremmin väännöksen taustan. Muutaman laiturinvälin matkustanut lehmänkanttura ajettiin laivasta laiturille liitettäväksi Lempisaaren kartanon arvattavasti laajaan karjalaumaan. Sillä kertaa laivassa ei matkustanut kartanon kuuluisa vapaaherratar, kansankielellä ”friiarinna”, joka kuulemma vaati laivan salongin pelkästään omaan käyttöönsä.

Teersalon aukko ja Palva!

Teersalon aukko avautuu silmien eteen tuttuna. Lähituntumassa näkyy Ränni, jossa on salaperäinen jatulintarha eli jungfrutanssi, kuten isoisä sitä kutsuu, ja nuottamiesten lämpimikseen pystyttämä tornimainen kiviladelma. Saman saaren lähistölle upposi kertoman mukaan Suomen sodan aikana ruutilaiva, joka räjähti saatuaan osuman. Yksi matruusi ajautui rantaan ja haudattiin Ränniin. Kauimpana siintää Kuurluoto, jossa kesällä käsitämme eli otamme kiinni lampaita keritsemistä tai toiseen saareen siirtoa varten. Hemsaaren - tai paikallisella kielellä Hempsaaren - niemen valkoinen kivikummeli hohtaa Hempsaaren rauman suuta osoittamassa. Hempsaareen mennään aikanaan heinäntekoon Riihimäen tasapohjaisella ”kensulla”, jonka puuseppä Veistinen on tehnyt. Vasemmalla on sitten tuttu Palvan laivalaituri! Sen vieressä näkyy Ervon valkonurkkainen saunarakennus aivan veden rajassa. Pietilän ja Herralan rysät ovat tietenkin meressä. Ensin poiketaan kuitenkin Teersalon laiturissa.

Palvan laituri lähenee ja vähitellen erottuvat laiturilla ja rantakallioilla istuskelevat, suurelta osin tutut ihmiset: matkustajia tai tavaroita vastassa olevat ja muuten vain laivaa katsomaan tulleet kyläläiset, joilla sattuu olemaan aikaa. Tämän rantakallion halki on louhittu nykyinen lossin rampille johtava tie. Täti Aune on vastassa kärryt mukanaan, sillä meillä on paljon matkatavaroita. Kun kiiruhdamme läpi rantaniityn, jolla Pietilän lampaita jo laidunnetaan, tuskin käännymme katsomaan Pohjolan höyryämistä eteenpäin kohti Uuttakaupunkia. Saatamme Riihimäkeen ehdittyämme kuvitella kuulevamme laivan puhaltavan Hakkenpäähän, mutta mielessämme on jo taloksi asettuminen kesäkotiimme ja sen valoisaan vinttikamariin.

Pekka Pihlanto
professori emeritus
Itäinen Pitkäkatu 82 B 30
20810 Turku

050-516 8231

pekka.pihlanto@tukkk.fi